Sarjassamme taas näitä päiviä...

On yö, on pimeä, ikkuna on auki, koska laitoin patterin niin lujalle, että huone on ku sauna. Pikkulinnut laulaa nätisti, brittitytöt vähemmän nätisti, mutta loppujen lopuksi saan unen päästä kiinni. Kunnes puol neljä yöllä herään, painan kännykän torkkua ja luulen, että se on sillä ohitte, mutta ehei, ei, ei. Se onki taas ihana palovaroitin. Silmät ristissä me raahaudutaan käytävään ja kattellaan, joskos sitä lieskat jostain löis, että pitääkö tässä oikeesti lähteä ulos. Vietetään hauska juttutuokio umpiunessa naapureiden kanssa ja mennään takasi pehkuihin. Kunnes palovaroitin alkaa huutaan taas. Steve (luokkakaveri) tulee yläkerrasta ja kertoo, että tällä kertaa on ihan oikeesti savua käytävässä. Mä käyn herättääs tytöt ja me ettitään sekunnin paniikissa passi, kännykkä ja lompakko ja lähetään pihalle... kunnes vartija tulee sanoon, että kyseessä on taas väärä hälytys. Joku oli laukassu vaahtosammuttimen ja sitä jauhetta oli käytävä täynnä. Just joo.

Sovittiin Karinin kanssa, että ku palataan kotiin, niin me ohjelmoidaan kännykkä herättään meidät kerran kuukaudessa keskellä yötä 15 minuutin käsittämättömään ujellukseen. Koska Eddie Colemanin toistuvia palovarotuksia tulee varmaanki ikävä. Se on kuiteski ainut hetki ku tulee juteltua naapureiden kanssa.